pakko

angstaus

pakko tehä tämmönen angsti postaus näin myöhään, mutta vituttaa sen verran paljon..
joku tärkeä ja rakas ihminen on lähteny jonnekkin, eikä saa pitää yhteyttä, ikävä on ja kova. Valehtelusta kiinnijääminen koko viikonajan mulle on jo liikaa, kui voin enää ees luottaa? tätä kysymystä oon kysyny monta kertaa viikon aikana, kertaakaan en oo saanu vastausta. Elämäntilanteeni on tosi hyvä, mutta olin puolitoista vuotta sitten masentunu, ku jouduin muuttaa kuopiosta jyväskylään laitokseen.. elin hankalaa aikaa, ei puhelinta, ei tietokonetta, en tuntenu ketää jkl, kuukauden jälkeen huomasin ketkä oikeesti pysy mun kavereina kun sain puhelimeni takasin, toosi moni ei pysyny vierellä ku ois tarvinnu apua. Pikkuhiljaa kumminki tutustuin kasiluokalla uusiin luokkalaisiin, yhdeksännellä luokalla tutustuin paremmin luokkalaisiin tyttöihin, pystyin parille niistä puhumaan kaikista, mutta en tarpeeksi.  Purin kaiken itseeni. Nyt kun tutustuin uusiin hienoihin ihmisiin, joudun tietenki lähtemään koulusta, ja hekin jäävät jonnekkin kauas. Laitoksessani oli nuori, joka kävi välillä käsiksi ja huuti 'kuole pois vaan, hypin riemusta' sillon lukituin huoneeseeni vaan, kävin koulussa ja menin laitokselle, huoneeseeni itkemään.. mulla on ollu tosi vaikeeta, jota tosi moni ihminen ei oikei tajua. Tää kirjottaminen jotenki helpottaa tätä oloa. Mutta ainut ihminen oikeestaan kelle puhun kaikesta    on nyt jossain kaukana. Mielessäni on myös pyörinyt kysymykset, että olenko tarpeeksi hyvä. jne. vieläkään en oikein ymmärrä tätä kaikkea mitä elämässäni on tapahtunut, ja miksi ?

-Noora

I-kä-vä, en pysty selittään miten tää tekee kipeää
Mun mieli on sekasin, en tiedä mitä haluun
Ajan kuluu estämästä juoksemasta ikävän makuun
Ikävän tajuu ku on joku josta välittää
Ikävää on vaikee estää ja välttää
Mä pyydän et ”pliis, antakaa apua”